Skip to content

Sosialidemokraattien alamäki – syyt löytyvät toteutetusta politiikasta

lokakuu 18, 2013

Sähköpostikommentoija lähetti minulle linkin nuoren demarin, Antti Koskelan, blogiin (blogi täällä). Linkki oli varustettu kommentilla, jonka mukaan on yllättävää, että suhtaudun demareihin niin vihamielisesti kuin suhtaudun kun demareista löytyy selväjärkisiä tapauksia kuten Koskela. Okei, sanamuoto ei ollut aivan tuo, mutta idea kyllä. Linkki onkin mielenkiintoinen, kirjoittaja on pitkästä aikaa selväjärkiseltä vaikuttava demari. Moisista onkin ollut viimeisten vähän yli parinkymmenen vuoden aikana pulaa.

Antti Koskela ihmettelee blogikirjoituksessaan demareiden huonoa menestystä Suomen poliittisilla kentillä. Minusta ihmettely on sinänsä aika yllättävää, sillä ennemminkin pitäisi ihmetellä sitä, että vielä niinkin moni on sosialidemokraattista puoluetta äänestänyt tällä vuosituhannella. On ollut mielestäni hyvin hämmästyttävää, että demareiden kannatus on pysynyt niinkin vahvana kun on pysynyt samalla kun demarit ovat myyneet oman kannattajajoukkonsa. Koomisinta tuossa myymisessä on se, että demarijohto ei edes saanut kovinkaan mainittavaa hintaa perinteisten kannattajiensa etujen myymisestä.

Demareiden perinteinen kannattajajoukko on muodostunut teollisuuden työntekijöistä, perinteisestä duunariportaasta ja alemmista toimihenkilöistä. Palvelupuolelta kannattajajoukon asema on ollut pitkälti sama. Mukaan on kyllä mahtunut suorittavan tason työntekijöitä julkiselta puolelta, mutta korkeammassa asemassa olevien mukanaolo on ollut lähinnä harvinaisuus. Enemmänkin on ollut niin, että johtavaan asemaan on demareita kannattavia henkilöitä päässyt poliittisten kuvioiden kautta julkisella sektorilla.

Aikoinaan demareilla oli omien kannattajiensa etujen ajaminen lähellä sydäntä ja varsinainen tappelun kohde oli tulonjakopolitiikka. Menestyksekkäästä tulonjakopolitiikasta on muistettava se, että sitä jaettavaa on vain siinä tapauksessa, että on niitä tuloja. Vanhan polven demarit usein muistivat tuon, minkä vuoksi talouselämän ja demareiden yhteiseksi tavoitteeksi muodostui ainakin epävirallisesti jaettavan kakun kasvattaminen. Viime kädessä teollisuusduunarin ja tehtaanomistajan edut ovat yhteneväiset siinä, että tehtaan liikevaihtoa ja voittoa on kasvatettava. Riita tulikin siitä kuinka se voitto jaettaisiin palkkojen, sijoitustuottojen ja yhteistä hyvää tuottavien verojen välillä.

Toisin sanoen riita kohdistui kakun jakamiseen. Kakun kasvattaminen oli yhteinen etu.

Kaikki tuo kuitenkin muuttui jossain 1980-luvun lopulla. Mauno Koiviston johdolla, mukana hääräämässä myös herra Erkki Liikanen ja Ulf Sundqvist, demareiden taloutta koskeva ajattelu alkoi muuttua suuntaan, jossa perinteisen teollisuuden ja teollisuustyöntekijän merkitys muuttui vähäiseksi tai suorastaan olemattomaksi. Ensimmäinen todella konkreettinen osoitus tuosta demareiden uudesta ajattelusta koettiin 1990-luvun alussa kun markka revalvoitiin ja kiinnitettiin nykyisen euron esi-isään täysin järjenvastaisen korkealla kurssilla.

Kun valuuttakurssin liian korkea taso paljastui konkreettisesti, niin nimenomaan demareiden lempilapsi oli ajatus sisäisestä devalvaatiosta. Jostain kummallisesta syystä demarit, Mauno Koiviston, Kalevi Sorsan, Erkki Liikasen ja kumppaneiden johdolla, olivat hylänneet valuuttadevalvaation toimivana keinona. Taustalla lienee jokin ideologinen ajatus, jota minun on oikeistolaisena talousmiehenä mahdoton ymmärtää. Mutta tosiaan, Kalevi Sorsan johdolla ja Mauno Koiviston myötävaikutuksella alettiin puuhaamaan sisäistä devalvaatiota. Loppu onkin historiaa, tuolla sisäisellä devalvaatiolla saatiin aikaiseksi hillittömät vahingot nimenomaan demareiden perinteisen kannattajakunnan kannalta ja oheisvahinkoja osui rajussa määrin myös kotimarkkinoilla toimiviin pk-yrityksiin.

Tuossa vaiheessa oli monelle taloutta ammatikseen seuraavalle selvää, että demarit olivat luopuneet perinteisen kannattajakuntansa etujen ajamisesta. Tuo ei kuitenkaan ollut vielä selvää niille petetyille kannattajille, joskin tilanne näyttää vuosien mittaan selvinneen myös heille. Viimeistään Paavo Lipposen valtakausi sosialidemokraattisessa puolueessa on käsittääkseni toiminut silmät avaavana ilmiönä monelle perinteiselle kannattajalle.

En jaksa kaivaa yksittäisiä päätöksiä esiin, mutta Lipposen valtakausi oli perinteisen demariäänestäjän näkökulmasta melkoinen oman talon polttamisen aikakausi. Luonnollisten monopolien yksityistämistä täysin järjenvastaisella logiikalla, tuottavien sijoitusten myyntiä alle markkinahinnoin, terveydenhoitosektorin menoihin käytettävien verorahojen kuppaamismahdollisuuden avaaminen ulkomaisille yhtiöille, kotimaiselle teollisuudelle vihamielisten ympäristöratkaisuiden tukeminen ja ennen kaikkea eurojäsenyys.

Lopputuloksena voidaan sanoa, että demarit ovat olleet aktiivisia ja oikeastaan jopa moottorina päätöksille, joiden lopputuloksena teollisten työpaikkojen määrä Suomessa on kääntynyt rajuun laskuun samalla kun verorahahanojen avaamisella yksityisten lypsylehmäksi tai käytännössä verotusoikeutta vastaavien luonnollisten monopolien yksityistämisellä on muutettu yhteiskunnan rakenteita merkittävässä määrin. Yksittäiselle menestyvälle vientiyritykselle nuo päätökset eivät ole olleet tuhoisia koska yritys voi muuttaa pois Suomesta. Mutta Suomessa asuvan suomalaisen palkkatyöntekijän kannalta demarit ovat olleet se kaikkein aktiivisin osapuoli tuhoisien päätösten teossa. Itse asiassa Paavo Lipponen ajoi omaehtoisesti monia noista päätöksistä läpi samalla kun oikeistolaiset talouspiirit tunsivat vähintäänkin lievää epäilyä.

Koska olen itse talousasioihin keskittynyt, niin en hirveästi ole jaksanut olla kiinnostunut kaikista demareihin viime vuosina pesiintyneistä maailmanhalailuinnostuksista. Mutta en usko, että ne ainakaan helpottavat perinteisten demariäänestäjien eli teollisuuden ja palvelualojen palkkatyöntekijöiden samaistumista sosialidemokraattisen puolueen arvoihin ja ajamiin tavoitteisiin. Mitenkäs se oli? Kymppitonnin kuukausipalkka ja miljoona tilillä, niin asiat ovat kunnossa? Eikös tämä ole uusi demarieliitin idea samalla kun mediaanipalkat ovat rahtusen ylitse kolme tonnia?

Kaiken kaikkiaan demarit saavat syyttää omasta alamäestään ajamaansa politiikkaa ja sen käytännön toteutuksen vaikutuksia perinteisten demariäänestäjien elämään. Tällaisissa asioissa kannatusmuutokset tapahtuvat viiveellä, monesti ne eivät realisoidu siinä vaiheessa kun uusista tavoitteista puhutaan vaan vasta siinä vaiheessa kun valitun linjan vaikutukset alkavat näkyä perinteisten kannattajien elämässä. Ja kieltämättä demarit ovat onnistuneet vaikuttamaan viimeisen neljännesvuosisadan aikana todella rajusti perinteisten kannattajiensa elämään – negatiivisesti.

Ei ihme, että kannatus laskee.

Toisaalta minun on pakko myöntää, että perinteinen demaripuolue, joka oli kiinnostunut tulonjaosta ja yhteisen kakun kasvattamisesta, oli tarpeen yhteiskunnan kehitystä tasapainottavana. Minun onkin oikeastaan ikävä tuota perinteistä demaripuoluetta vaikka en samaa mieltä asioista ollutkaan.

Mainokset

From → Uncategorized

5 kommenttia
  1. Demareille on käynyt paljolti samalla lailla kuin kokoomukselle. Ne ovat tavallaan samaa nimeä kantavien entisten puolueiden nimiin vannovia perinneyhdistyksiä. Politiikassa ei sitten olekaan jäljellä juuri mitään vanhasta. Mutta ihmiset ovat kumman pitkää uskollisia joskus valitsemalleen puolueelle, vaikka se olisi muuttanut politiikkaansa täysin.

    Perimmäinen syy minusta on se, että demareissa (kuten myös kokoomuksessa) puolueen päättäjistä on tullut omassa kuplassaan kelluva eliitti vailla todellista kytkentää vanhojen peruskannattajien arkeen. Kiinnostaa vain vaalikannatus ja se millaisia hyötyjä, nimityksiä ym. se tuottaa tuolle puolueeliitille. Jos seuraa keinoja, joilla puolue-eliitti esimerkiksi suurissa kaupungeissa hankkii rahansa toimintaansa, ihme että kannatus on noinkin suurta (enkä tällä tarkoita vain Jukka Peltomäkeä tms.).

    Alkaa herätä kysymys, kuka puolueita todellisuudessa johtaa ja kuka määrää politiikan linjat.? Vaalkeillahan ei ole aikoihin ollut merkitystä politiikan linjalle, kuten äänestäjät ovat turhautuneena todenneet. Toiuhu on perustunut eräänlaiseen vaalikartelliin. Suurimmat puolueet ajavat tosiasiassa samaa politiikkaa ja vaikka hallitukset ja puolueet vaihtiuvat, politiikka ei vaihdu. Tämä nähtiin esim. eurotukien osalta viime eduskuntavaaeissa. Niitä vastustavat puolueet saivat vaaleissa enemmistön, mutta politiikka jatkui entisellään. Ennen vaaleja tukia vastustaneet muuttivat mielensä hallitukseen päästyään ja päinvastoin.

    Tähän asti tuo kannatuksen rapautuminen on näkynyt äänestysaktiivisuuden laskuna. Miksi äänestää, jos sillä ei ole merkitystä. Ja äänestysprosentti ei vaikuta poliittiseen peliin. Vasta kun ihmiset ovat alkaneet hylätä passiivisuuden ja ovat alkaneet etsiä uusia puoluevaihtoehtoja, Samalla kannatusluvut ovat alkaneet rajusti heitellä. Ja vaikka uusia tulokkaita on yritetty lyödä, leimata arveluttaviksi ja hajottaa, tilanne ei ole korjaantunut. Nyt fiksuimpia poliittisia broilereita alkaa huolestuttaa. Eikö puolueen uskolliselle soturille riitäkään enää tulevaisuudessa helppoja ja hienoja virkoja eri paikoista – osaamisesta riippumatta. Olisiko tällaiset pohdiskelut vaikuttamassa myös Koskelan ajatteluun?

    • Pelko tulevan palkkapussin sisällön puolesta on monesti ollut tehokkaimpia keinoja järkevän ajattelun lisäämiseksi. Minusta on hyvä jos jotain ajattelutoimintaa ilmenisi, oli syy vaikkapa tuo mainitsemasi.

  2. Kari permalink

    Paavo Lipponen arvioi Talouselämässä Virkkusen kirjan. Totesi jotain omasta ajastaan, että palaa muistelmiensa kolmannessa osassa. Tuomioja puolestaan lupasi kertoa muistelmissaan, miksi kannatti mm. Fortumin yksityistämistä omissa muistelmissaan. Mitä ihmettä demareille oikein on tapahtunut? Muistan, miten ei- EU porukka ennen kansanäänestystä varoitti, että EU luo poliitikoille ja virkamiehille rahakkaita virkoja, muille ei seuraa mitään hyvää. Eipä olisi uskonut, että he olivat oikeassa.
    Lipponen totesi, että Suomen on liityttävä länteen. Ehkä se oli huonoa itsetuntoa Neuvostoliiton myötäilystä. Putin totesi jossain, että Neuvostoliiton hajoaminen oli tragedia. Eipä olisi uskonut, että olen samaa mieltä. Jos Neuvostoliitto olisi olemassa,emme olisi EU:ssa ja eurossa.

  3. Seppo Jokinen permalink

    Eräs parhaista lukemistani arvioista, joita SDPn alamäestä on tehty. Jäin aivan sanattomaksi siitä kuinka voikaan ajatuksemme olla näin yhteneväiset. Hienosti kirjoitettua textiä.

Trackbacks & Pingbacks

  1. Suomeen ei kahta kokoomusta tarvita – gallup ja demareiden alamäki | Tyhmyri's Blog

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: